Elämäntapa

Luontokuvaus on elämäntapa

22.11.2014

Haluan kertoa tarinan kaupunkilaismiehestä, joka eksyi metsään ja jäi sille tielleen.

Toukokuussa 2010 ostin järjestelmäkameran. Olin pohdiskellut moisen kapistuksen ostamista jo pidemmän aikaa, mutten vain aiemmin saanut aikaiseksi ottaa sitä kuuluisaa ensimmäistä askelta. 30 ikävuoden rajapyykki lähestyi ja lopulta kun totesin siskolleni, että haluan ostaa itselleni kameran, lupautui hän lahjaksi maksamaan siitä puolet.

Kamera oli Canonin 500d, kroppikennoinen perusharrastelijan laite. Se on edelleen kamerarepussani ja edelleen otan sillä sekä sen mukana tulleella 18-55mm vaihtuvavalovoimaisella kittilinssillä paljon maisemakuvia. Se on maisemakuvaukseen varsin hyvä peli. Monesti kuvitellaan, että laadukkaisiin kuviin tarvitaan välttämättä tuhansien eurojen runko ja vielä saman hintaluokan linssi.

Toki on selvää, että kameroiden ja linssien maailmassa rahalla saa laatua. Mutta ei se ole aivan niin yksiselitteistä. Enkä minä nyt halunnutkaan puhua rahasta ja laadusta. Vaan jostain muusta niiden takana.

Kameran siis ostin. Ja välittömästi ryhdyin opiskelemaan sen käyttöä. Itselläni ei ollut minkään maailman käsitystä tuossa vaiheessa järjestelmäkameran manuaalisesta käytöstä. Mutta koska tiesin, että potentiaali piilee siellä, mistä on vaikeinta kulkea, en koskaan edes kokeillut minkäänlaisia automaattiasetuksia. Enkä edes esivalittuja aukkoja tai ISO-arvoja. Halusin olla – vaikken mitään vielä hallinnutkaan – minä itse, joka tekee ne virheet. Tai vastaavasti minä, joka ne hienot kuvat tuottaa. Ei mikään japanilainen insinööri. Varsinkaan kun se ei siihen kuitenkaan kykene.

Tuolloin Lappeenrannassa asuessani kävin tietysti kuvaamassa kohteita, jotka tiesin jo etukäteen hienoiksi. Linnoitusta, sataman aluetta, ja niin edelleen. Piakkoin sain jo aivan kelvollisia kuvia, joista innostuneena päätin ostaa toisen linssin. Linssin, jonka olen jo myynyt eteenpäin. Linssin, joka ei ollut kallis, mutta jolla silti sai jotain uutta luotua. Se oli kuitenkin polttoväliltään nelinkertainen verrattuna aiempaan. Mihin se johti?

Eräänä iltana kesällä 2010 kuvasin auringonlaskua Korkkitehtaan rannassa Lappeenrannassa. Siellä näkymä Saimaalle on usein maaginen. Kuvia ottaessani välillä seurailin sivusilmällä, miten rannassa joitain lintuja kirmasi hirmuista kyytiä. Rääkyivät ja jahtasivat toisiaan. Myöhemmin minulle asiaa tarkasteltuani selvisi, että linnut olivat kalatiiroja.

Siinä iltavaloissa sitten päätin kokeilla 200 millin vakaimettomalla mekaanisesti tarkentavalla linssilläni ottaa tiirasta lentokuvaa. Onnistuin. Kerran. Tai pikemminkin sain kuvaan lentävän kalatiiran, joka ei ollut epäterävä. Nykyisillä standardeillani katsottuna kuva oli aika karmaiseva. Mutta suhteellisen terävä lintu siinä ruudussa kuitenkin oli. Olin haltioitunut. Oli jo tässä vaiheessa kuitenkin selvää, että luontokuvaus on se juttu.

Tulevaan talveen olin sitten jo ehtinyt hankkia vielä vähän järeämmän objektiivin juurikin lintuja varten. Kohteita ei ollut paljon, mutta ne vähätkin, joita kaupungin ympäristöstä löysin, veivät mennessään. Toki kuvasin paljon muutakin, mutta juurikin linnut olivat vain niin kiehtovia. Silti edelleen operoin lähinnä kaupunkimaastossa.

Seuraavana kesänä 2011 poikkesin ensimmäisen kerran Siikalahdella. Siikalahti on lintukosteikko Parikkalassa, Itä-Suomessa. Kevään kovimmat vilskeet olivat toki jo menneet, mutta hetken paikkaa tutkittuani löysin kuin löysinkin itseni perille. Kosteikon piilokojulle. Kyseinen rakennelma on korkeilla lautaseinillä verhottujen pitkospuiden päähän rakennettu katettu maja, jossa on useita suljettavia kuvausaukkoja. Tai katseluaukkoja. Kukaanhan ei toki pakota kuvaamaan.

luontokuvausTovin istuin kojussa ja katselin kuvausaukoista järvelle, joka on pienten ruoho- ja osmankäämilämpäreiden muodostamaa mosaiikkia. Naurulokit lähinnä pitivät kauempana mekkalaa. Kuulostelin meininkiä ja toviin ei kuulunutkaan mitään. Kuitenkin hetken päästä aivan yht’äkkiä kuulin jostain korvallani ulkoa kovan äänen. Se säväytti hetkeksi, ja mietin mitä nyt tapahtuu. Ääni kuului uudestaan useampaan kertaan. Ja kun ryhdyin tarkastelemaan äänen suuntaan, näin, miten kaksi laulujoutsenta kaartoi pitkää rataa kohti edessäni avautuvaa laajempaa vesialuetta.

Siinä katselin noiden kahden ison kirkkaanvalkean linnun lentoa ja säätelin kameraani asetuksia kohdalleen. Kello tuskin oli paljon yli seitsemän aamulla ja aurinko oli vasta noussut. Lopulta nuo linnut laskeutuivat aivan kojun eteen. Arviolta 15 metrin päähän minusta. Ja en ikinä unohda sitä, kun toinen pariskunnasta juuri ennen laskeutumistaan päätti pistää eiliset sulatetut kasvispöperöt järveen. Siitä en kuvaa saanut, mutta pari ihan säällistä kuvaa laskeutumisesta kylläkin. Ja useita kuvia sen jälkeisestä yhteislaulusta. Toitotusta siitä, miten tänne ei muilla ole asiaa.

Siinä ne olivat, joutsenet, muutaman askelen päässä minusta. Ja minä vain katselin niitä ja yritin samalla hermostuneesti ottaa jotain kuvaa. Lopulta itselleni selvisi, että pariskunta oli vain käynyt heittämässä ilmeisesti rutiinirundin alueella. Koska hieman myöhemmin ylpeät vanhemmat lipuivat piilokojun ohi kuuden komean harmaan poikasen kera peräkanaa. Ja valot olivat upeat. Kirkas hieno aamu. Ja noilla hienoilla eläimillä ei ollut tuon taivaallisen käsitystä siitä, että minä siinä heitä ihastelen seinän toisella puolen.

Sittemmin kävin Siikalahdella useita kertoja aikaisin aamusta. Joutsenten lisäksi näin siellä mustakurkku-uikkuja, kalasääskiä, haapanoita, monia eri lokkeja, pari merikotkaa, kurkia, tukkasotkia, telkkiä, taveja, lapasorsia, töyhtöhyyppiä, ruskosuohaukkoja, valkoposkihanhia ja ties mitä. Lajeja olisi paljon enemmänkin. Ja myöskin useita pikkulintuja, kuten ruokokerttusia sekä punarintoja. Ja myöskin valkoselkätikka siellä asustaa. Sudenkorentoja kosteikkoalue on kesäisin aivan valtoimenaan. Niitä voi havaita pitkospuiden kaiteella metrin matkalla 100 yksilöä paistattelemassa aamuauringossa. Joten ruokaa pikkulinnuille riittää.

Mutta Siikalahden paratiisi ei ollut tarpeeksi, vaan pikkuhiljaa piti löytää muitakin ympäristöjä. Ja lopulta useimmat paikat löytyivät puhtaasti etsimällä. Simpeleellä olen kuvannut kevätaamuisin telkkien soidinta aamupakkasissa. Vuoksella merimetsoja 30 asteen pakkasessa helmikuussa, sekä monia muitakin lintuja. Mutta Simpeleen Hiitolanjoen seutu on maagista aluetta. Eikä sinne tarvitse ihmisen kuin mennä. Ei tarvitse maksaa pääsylippuja, eikä mitään muutakaan.

Tyystin ilmaiseksi voi kuunnella hämärässä mustarastaan laulua samalla, kun kävelee kohti alajuoksua. Palokärki todennäköisesti ilmoittaa reviiristään jossain vaiheessa. Ja kun perille pääset, voit hyvällä tuurilla nähdä saukkoja. Niitä olen nähnyt kaksi kertaa. Isokoskelot kalastavat ja telkät testosteronihuumassaan ajavat toisiaan takaa, vaikkei edes olisi emäntää näköpiirissä. Kerran sillalla koskeloita kuvatessani havahduin sattumalta katsomaan vasemmalleni, ja siinä alta kymmenen metrin päässä minusta seisoi takajaloillaan minkki ja tuijotti minua. Hetken aikaa se vain katseli hölmistyneenä ja paineli pakosalle. Aivan kuin se olisi uteliaisuuttaan tullut tarkistamaan, kuka täällä maassa makaa. Kuvan siitä sain.

Yläjuoksulla olen sittemmin kuvannut koskikaraa. Muilla paikoin Etelä-Karjalaa paljon pikkulintuja. Pappilanniemessä Lappeenrannassa varsinkin. Siellä myös kuvasin pohjantikan ja taas valkoselkätikan, sekä silkkiuikkuja. Kanadanhanhen poikasia iltavaloissa. Kettu on Pappilanniemessä melko yleinen tuttavuus. Myös ainoan kunnollisen kuvan saukosta olen kuvannut Pappilanniemessä.

Omalla kuvasivustollani on linnuista kuvia lajeittain jotain reilu nelisenkymmentä. Useampiakin voisin laittaa, mutta välillä kuvaaminen vie voiton koneen ääressä istumisesta. Ketun ja saukon lisäksi kansioistani löytyy niin hirvi kuin lumikkokin.

Pari kesää sitten toteutin yhden haaveeni ja kävimme tuttavani kanssa autolla Varangin niemimaalla pohjoisessa Norjassa kesäkuun alussa lintuja kuvaamassa. Näin, koin ja kuvasin useita lajeja, joita en ollut ikinä edes tiennyt olevankaan. Vesipääsky oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista kohteista. Mielenkiintoisin sen jälkeen, mitä koin Hornøyan lintusaarella Vardøn edustalla.

Saarella, jonka parin neliökilometrin pinta-alaa asuttaa yli sata tuhatta pesivää paria. Pohjan- ja etelänkiisloja, lunneja, ruokkeja, korppeja ja pikkukajavia. Ja jos korppien käynnit eivät riitä aikaansaamaan hysteriaa lintukolonian keskuudessa, viimeistään merikotka sen aiheuttaa. Meteli on sanoinkuvaamaton ja tunnelma jotain, mitä ei voi kuin kokea omin silmin ja korvin. Pois tullessa kuvasin keskiyöllä Inarin Kiilopäällä kiirunoita. Rukalla joutsenia.
luontokuvaus

Tarinoita ja tilanteita olisi loputtomiin. Jo näiden reilun neljän vuoden ajalta. Mutta mitä tahtoisin sanoa ylipäänsä siitä, mitä olen kokenut?

Ensinnäkin, olin lapsena paljonkin metsässä vanhempieni vuoksi ja nuorempana partiossa jonkin aikaa. Mutta se lopullinen isku tälle kaikelle syntyi vasta, kun olin ehtinyt hengata urbaanissa maailmassa vuosikaupalla aikuisiälläni ja ehkä tavallaan jollain tasolla kyllästyä siihen. Tietyllä tapaa kaikki tämä sattui itselleni tyystin sattumalta, mutta toisaalta jaksan uskoa, että osa tästä kaikesta oli ollut takaraivossani aina.

Kun ostin kameran, hyvä jos erotin telkkää sinisorsasta. Olin tyystin tietämätön lintujen taksonomiasta, saati niiden käyttäytymisestä. Äänistä ei ollut tuon taivaallista tietämystä. En voinut edes kuvitella, että tietäisin minkään linnun soidinkäytöksestä mitään. Kun en edes tuntenut itse lintuja!

Nyt neljä vuotta myöhemmin tunnistan äänestä lintuja joitakin kymmeniä ja ulkonäöltä varmasti paljon enemmän. Suurin osa vesilinnuista on takaraivossa. Pikkulintuja on paljon, joita en varmasti aivan suoriltaan pystyisi tunnistamaan ja äänimaailmakin on niin moninainen, että läheskään kaikista en tiedä mitään. Mutta se on tämän elämän hienous. Kun menee metsään, usein oppii jotain uutta.

Joten olenko vain siksi metsässä, että saan sieltä hienon kuvan? En. Toki se on aina lähtökohta, mutta jos en jostain syystä saisikaan mitään hienoa tallennettua kennolle, ei se maailmaani kaataisi. Tunnelma ja hyvä olo kaikesta siitä ympärillä vallitsevasta hiljaisuudesta sekä vastaavasti keväisestä lintujen kakofoniasta on oleellisinta. Tietysti aina toivon, että saisin jonkin hienon kuvan. Ja se luo oman jännityksensä. Sitä haetaan. Hienoa kuvaa hienoissa valoissa.

Kun syntyy tilanne, jossa tiedät mahdollisuuden hyvälle kuvalle olevan, adrenaliinitaso nousee. Ja kun olet hyvin lähellä jotain eläintä, jo pelkästään sen läheisyys synnyttää tuntemuksia. Aito villi eläin. Se on aina jotain muuta kuin eläintarhan kaverit. Kun olet siinä keskellä metsää tai mitä hyvänsä maastoa jonkin eläimen kanssa, joka elää tyystin omaa elämäänsä. Ja kun vain katselet ja kuvaat sen olemassaoloa, tunnet todella jonkinlaista yhteyttä ympäröivään luontoon.

Niiden kokemusten lisäksi sitten voidaan laskea ne aikaiset aamut, jolloin kaste tippuu lehdiltä ja usva leijuu alavien maiden päällä ja aurinko vasta mahdollisesti tunnin päästä nousee. Ja jos on aikainen kevät tai syksy, kaste on vaihtunut kuuraan. Tunnet, miten maa rapisee jalkojen alla kävellessäsi. Et tahtoisi, että se rapisee, koska eläimet kuulevat sen jo matkan päähän. Mutta miltei aina kun lähdet jonnekin, aina myöskin löydät jotain. Aina löytyy jotain kuvattavaa. Kun vain kulkee hiljalleen ja rauhassa. Ja odottaa. Kiire ei ole minnekään.
Toki itse toissakesänä kuvasin haarapääskyjä kolmen metrin etäisyydeltä röllipuku päällä. Puku, mitä armeijan tarkka-ampujat käyttävät. Kolme päivää kuvasin. Telkkä ei myöskään ymmärtänyt olemassaoloani, kun makasin sen kanssa rannassa. Kuvaaja voi käyttää moisia pukuja tai telttakojuja tai vaikka mitä, jotta pääsee lähemmäs kuvattavaa kohdetta. Eikä kyse ole pelkästään linnuista.

Oravat tosin ovat sen verta älykkäitä kavereita, että jos liikahdat röllipuvun kanssa, ne jäätyvät. Jäätyvät ja vain tuijottavat, että mikä ihme tuo otus on. On kokeiltu. Oravat nyt tietysti muutenkin kesyyntyvät, että pähkinöillä kuka vain saa ne vaikka syömään kädestä. Mutta ei moisten vempeleiden käyttö mitenkään tarpeellista ole. Se on tyystin ihmisestä kiinni. Olennaisinta on silti aina se, että eläinten luonnonvaraista elämää ei häiritä oleellisesti.

Muutin Norjaan viime keväänä työn perässä. Työn perässä, mutta myöskin toinen motivaattori oli juurikin luonto ja luontokuvaus. Täällä riittää lintuja ja muutakin materiaalia. Saukon olen nähnyt neljän metrin päässä keskellä yötä kuukuvia ottaessani. Pahoittelen ilmaisua, mutta miltei paskoin housuuni, kun se rääkäisi vieressäni. Itse sihtailin pimeässä linssin läpi kuumaisemaa, kun meri pauhasi vieressä. Vähemmästäkin säikähtää. Hirven olen kuullut ääntelevän, mutta itse sarvipäätä en vielä ole täällä tavannut. Riekkojen öistä naurua on hieno kuunnella hiljaisuudessa. Niitä täällä on paljon. Ja on niistä muutama kuvakin otettu.

luontokuvaus

Matkan saatossa on tullut toista kameraa ja varmasti kohta tulee kolmaskin. Kun asiaan paneutuu, siitä väkisinkin tulee hieman välineurheilua. Mutta ei se silti ole ikinä ollut mikään asian kantava ydin. Kuten alussa totesinkin, jos vain asiaan paneutuu, melko pienelläkin voi päästä pitkälle. Enemmän kyse on kuvaajasta itsestään ja siitä, miten paljon tahtoo siellä metsässä liikkua. Kuten Hannu Hautala aikanaan totesi, ”onni on ahkeran kaveri.”

Hyvä jalusta on kuitenkin asia, joka kuvaajalla on suotavaa olla. Se on lopulta kuin puoli kameraa. Eikä ihmisen tarvitse kuvata lintuja. Jokainen voi löytää kyllä omat aiheensa. Ja niitähän riittää. Luonto on pullollaan hienoja yksityiskohtia aamu-usvineen, kuuran peittämine lehtineen, hiljalleen valuvine puroineen ja komeine aamu- ja iltavaloineen. Jos vain tahtoo, edullisellakin kameralla voi saada hienoja kuvia.

Ja onhan se taatusti monen mielestä rankkaa, että valo on parhaimmillaan monesti neljältä aamulla. Ja kun hankkii kameran ilman aiempaa kokemusta, menee sen käyttämisen opetteluun aikansa. Ja taatusti tulee paljon epäonnistumisia. Mutta oppiminen palkitsee! Ja myöskin se aikaisen aamun kokemus mahdollisesti termarikahvin kanssa pimeässä? Sekin on kokemus.

Mutta ei luontokuvaus siis ole pelkästään sen hienoimman valon hakemista. Se on myöskin kokemista. Niin sen valon kuin kaikkien äänien ja tuoksujenkin. Se on yksinkertaista elämistä. Ja voin sanoa, että stressitaso alenee jo pelkästään vain lähtemällä. Se voi hetken nostaa sykettä, kun kuulee jotain ja kuulostelee, että missä olisi jotain kuvattavaa. Mutta se ei taatusti huononna terveyttä. Sen kaiken kokeminen taatusti tekee jotain hyvää. Ja se parantaa mielenlaatua. Kaikesta siitä kokemisesta tulee hieno fiilis.

Eikä pidä miettiä koko ajan, että saisiko jostain paremman kuvan. Toki joskus irtoaa ärräpää, kun hyvä tilanne menee ohi. Mutta siihen tottuu. Ja kun siihen on hetken totuttautunut, huomaa miten lopulta olennaisinta on paikallaolo. Kokeminen. Ja kotona kuvien latauduttua koneelle, voi kokea ilon hetkiä, kun näkee jäljen, mitä on tehnyt. Aina joskus tulee tilanteita, jolloin tuntuu siltä, ettei mikään onnistu. Mutta niitä tulee kaikille. Kun ei ota asioita liian vakavasti, voi huomata, että on löytänyt elämänmittaisen harrastuksen.

luontokuvaus

Tiedän, että myös pääkaupunkiseudulla on paljon paikkoja, joissa voi kuvata villiä luontoa. Merenrannat ovat pullollaan lintuja ja Nuuksion kansallispuisto on aivan kameranheiton päässä. Helsingin ympäristössä on monia paikkoja, joissa voi käydä kuvaamassa. En itse niitä niin tunne, mutta tiedän, että taatusti samalla tavoin kuin itse alunperin Itä-Suomessa touhusin, samoja mahdollisuuksia on myös sillä suunnalla. Etsivä löytää, sekä myöskin netistä löytää yllättävän paljon informaatiota.

Voisin oikeastaan lopuksi vain todeta, että itselleni luontokuvaaminen ei ole enää vain kuvaamista. Se on tietysti kuvaamista ja enemmässä määrin teknistä toteuttamista. Mutta silti sen teknisyyden ympärillä on aina se luonto. Ja sen kokeminen, kuuleminen, haistaminen, tunteminen. Se on enemmänkin elämänmittainen luontoretki. Elämäntapa. Tästä hamaan tulevaisuuteen.

Suosittelen lämpimästi.

Kirjoittanut: Panu Luoma

Saatat tykätä myös näistä

Jatkamalla tällä sivustolla hyväksyt evästeet Lisätietoja

Tribe.fi käyttää evästeitä joka mahdollistaa sisällön personoinnin, tilastoinnin ja mainoksien esittämisen sivustolla.

Sulje