Elämäntapa

Nähdyksi tuleminen

25.11.2014

Tähän loppuu ikuisuus, tänä perjantaina” kuvaa Mariska parisuhteen päättymistä kappaleessa Liekki. Laulun sanoituksessa ei syytellä itseä eikä toista, ei piehtaroida lohduttomuudessa mutta ei toisaalta myöskään katsota tulevaisuuteen – jäljelle jää vain puhdas ja liki rannaton suru. Silti moni kuulija on sanonut saavansa tämän kappaleen kuuntelemisesta erityistä lohtua ja uskoa tulevaisuuteen. Luulen että lohduttava voima kätkeytyy nähdyksi tulemiseen ja jakamiseen; parisuhteen päättyessä ihmisen helposti valtaa suunnaton yksinäisyys, tunne siitä että jää kaiken ulkopuolelle, vaille ymmärrystä ja läheisyyttä. Tässä mielentilassa samaa tunnetta ilmentävän laulun kuunteleminen toimiikin yllättävänä lääkkeenä; kosminen yksinäisyys menettää voimansa kun korvakäytävistä sisään hiipii tunne siitä että jossain joku muukin kokee samoin. Oman sisimmän tunteet eivät enää olekaan koko muusta maailmasta erillinen saareke, vaan surun maailma tulee näkyväksi ja kuultavaksi musiikissa ja sanoituksessa. Ja jos surun voi jakaa, niin varmasti voi jakaa muutakin – sitten kunhan on aika tuntea muitakin tunteita, mutta juuri tässä hetkessä on lupa vain olla surullinen ja tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on.

Nähdyksi tulemisen merkityksestä puhui hiljattain radiohaastattelussa myös laulaja-lauluntekijä Yona (Johanna Pitkänen). Hän kuvasi omia kokemuksiaan musiikin kuuntelijana, tunnetta jota voisi kuvata sanoilla ”Hei, just tolta musta tuntuu, toi ymmärtää mua!”. Tietysti aina on mahdollista, että kuulija tulkitsee laulua eri tavalla kuin artisti on tarkoittanut, ja löytää tästä omasta tulkinnastaan erityistä nähdyksi tulemisen tunnetta. Se on tietysti arvokasta ja oikein – musiikilla ja taiteella ylipäänsä ei varmastikaan ole yhtä ainoata tulkintaa, vaan taiteen luonteeseen kuuluu rikastuttaa yleisön omaa kokemusta ja tulkintaa.

Toisaalta, nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve muutoinkin kuin musiikkia kuunnellessa. Samassa haastattelussa Yona kertoi miten hän oli vaihtamassa levy-yhtiötä ja kävi juttelemassa eri paikoissa. Koska hän on jo esiintynyt useampia vuosia ja tehnyt monta levyä, niin monen levy-yhtiön edustajalla oli jo valmis selkeä käsitys siitä millaista Yonan musiikki on ja mitä seuraavaksi pistettäisiin tuutista ulos. Yona sanoi kokeneensa tämän vieraaksi, ja päätyikin sitten tekemään yhteistyötä sellaisen yhtiön kanssa jossa häntä ei pistetty valmiiseen muotiin ja muutoin tuntui että vuorovaikutus on sujuvaa. Kuulijana minusta tuntui että nähdyksi tulemisen vastakohta on muottiin pistäminen – se, että muilla on jo selkeä ja valmis käsitys siitä mitä olet ja teet. Vaikka tuo käsitys olisikin suurelta osin paikkansapitävä, se voi silti tuntua myös kahlitsevalta ja vieraannuttavalta; ikään kuin samalla sanottaisiin ”kelpaat meille jos olet tällainen kuin me haluamme sinun olevan, et saa kokeilla etkä tehdä muuta, ja jos koet että taiteessasi tai persoonassasi on myös jotain muita puolia niin emme oli niistä kiinnostuneita.”

Tuollainen muottiin pistäminen taitaa olla meidän kulttuurissamme melko yleistä. Koemme, että muilla on meistä tietty käsitys, ja saamme vastaamme hämmästystä tai jopa suoranaista paheksuntaa jos ilmaisemme itsestämme jotain mikä ei sovikaan toisten käsityksiin. Pitkään jatkuessaan ja usein toistuessaan tuollainen on kuluttavaa – kuin Beatlesin kappaleessa Eleanor Rigby tuntuu että ulos lähtiessään on vedettävä kasvoilleen naamio, sosiaalisissa piireissä vain naamiot juttelevat toisille naamioille ja lopulta kukin vetäytyy omaan yksityisyyteensä potemaan omaa yksinäisyyttään. Tämä naamioitumisen tarve voi tulla ulkoa päin – mutta se voi myös olla oma selviytymiskeino. Jos ei näytä todellisia tunteitaan niin kukaan ei voi loukata. Jos ottaa sosiaalisesti toimivan roolin (kuten ahkeran työntekijän tai hauskan viihdyttäjän), saa helposti osakseen hyväksyntää ja arvostusta. Jos on pitkään elänyt vain roolipohjaisen hyväksynnän varassa, voi omien todellisten kasvojen näyttäminen tuntua jopa pelottavalta – silloinhan joutuu ensin luopumaan siitä hyväksynnästä ja arvostuksesta jonka on saanut vain roolia esittämällä ja ottaa riskin siitä että oma todellinen persoona tuleekin torjutuksi, tuomituksi tai pilkatuksi.

Ei siis ihme että populaarimusiikissa usein käsiteltyjä teemoja ovat juuri parisuhteen päättyminen ja ympäristön odotuksista vapaaksi murtautuminen. Molempiin liittyy hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisen pelko, kaipuu ja voima. Tunne siitä että sittenkin saa olla oma aito itsensä, kaikkine tunteineen, toiveineen, kipuineen ja iloineen. Nähdyksi tuleminen on ihmisen syvä perustarve, samoin kuin vesi ja ravinto. Kuitenkin nähdyksi tulemisen kaipuuta on joskus vaikea tunnistaa; syvä ja epämääräinen tunne tiivistyy yksinäisyydeksi, epävarmuudeksi, rakkauden ja läheisyyden kaipuuksi. Mutta voiko mikään rakkaus, kosketus, seura tai arvostus lämmittää ihmisen syvintä sisintä silloin jos tuntuu ettei kukaan ymmärrä – jos ihailu ja rakkaus kohdistuukin vain siihen mitä muut toivoisivat sinun olevan, siihen ihannekuvaan jota ehkä itsekin koettaa olla mutta pelkää ettei riitä. Niin, ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisessa ei ole kyse vain sanallisen tason viestinnästä – se heijastuu myös äänensävyissä, kehonkielessä, katseessa. Jo varhaislapsuudesta lähtien sisällemme rakentuu käsitys siitä onko oma persoonamme jotenkin kelvollinen ja hyväksytty ympäröivien ihmisten silmissä.

Sanattomaan viestintään perustuu varmasti myös suuri osa musiikin voimaannuttavasta vaikutuksesta. Etenkin live-konsertissa pääsee oikeuksiinsa esiintyjien keskinäinen vuorovaikutus, yhtyeen ja yleisön välinen kommunikaatio, ja tunteiden kehollinen läsnäolo. Rytmit ja melodiat tavoittavat tunteiden sävyjä eri tavoin kuin sanat. Niinpä ”just tolta musta tuntuu”-tunne ei aina liity pelkästään osuviin sanoituksiin, vaan voi syntyä yhtä lailla myös rumpujen iskuista, bassolinjoista, artistien hienovaraisesta vuorovaikutuksesta ja lavakarismasta. Tai yleisön kollektiivisesta osallistumisesta, tanssista ja mukana laulamisesta.

Otin populaarimusiikin esimerkiksi koska se on itselleni läheinen osallistumisen muoto. Mutta luulisin että samankaltaiset ilmiöt vaikuttavat vaikkapa jääkiekkokaukalossa; yleisössä koetaan yhteisiä tunnetiloja joita ilmaistaan liikkeellä ja äänellä, pelaajien vireeseen vaikuttaa yleisön kannustus, joten pelaajat ja yleisö myös vuorovaikuttavat keskenään. Ja pelikentällä tulee esiin monia ihmiselämän perustavia tunteita, kuten uhkaa, jännitystä, taidokkuutta, yhteispeliä, onnistumista ja vastoinkäymisiä ja selviytymistä. Toisten fanien kanssa yhdessä huutaessaan ihminen unohtaa miettiä ”saakohan näin toimia, mitähän muut sanovat jos ilmaisen tunteeni suoraan ja pidäkkeettömästi?” – epävarmuus haihtuu ja tilalle astuu kouriintuntuva vapaus olla oma itsensä yhdessä toisten kanssa.

(Kuva: Panu Luoma)

Saatat tykätä myös näistä

Jatkamalla tällä sivustolla hyväksyt evästeet Lisätietoja

Tribe.fi käyttää evästeitä joka mahdollistaa sisällön personoinnin, tilastoinnin ja mainoksien esittämisen sivustolla.

Sulje